Lippu liehuu
Se kertoo Kuparin suvun arvoista. Niistä kertovat äskeinen hartaus ja hetki edesmenneiden muistolle. Emme unohda omiamme, vanhempiakaan sukupolvia, joille olemme paljosta kiitollisia.
Jyvän täytyy kuolla, että voi syntyä uutta. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 31vuotta isäni kuolemasta jolloin syntyi ajatus Kuparien sukuseurasta. Nämä 30 vuotta sukuseuran perustamisesta ovat osoittaneet, että ajatus oli hyvä, se alkoi elää ja kasvaa. Tällä joukolla, yhdessä elämisellä, jakamisella ja kohtaamisilla on merkitys ja arvo.
Voi olla, että veri on vettä sakeampaa, mutta voi olla niinkin, että Kuparit ovat myös sielulta sukua. Vaikka sukupolvet vaihtuvat, jotakin olennaista ja merkityksellistä siirtyy aina sukupolvelta toiselle.
Työnteon, ahkeruuden, rehellisyyden ja huolenpidon arvot ovat kestäviä myös tänään. Työtä on tehty, maan ja metsän antimia kasvatettu ja poimittu, vaikka ei aina nurkumatta – ei se marjassa tai sienimetsässä kykkiminen ollut poikasen mieleen, kun kaverit viettivät aikaa kylillä iloisessa joutilaisuudessa.
Mutta elämä on opettanut, että oli siunaus saada kasvaa työssä ja ahkeruudessa, jopa vastoinkäymisissä, sillä elämä niitä aina toimittaa, tilaamatta ja pyytämättä niin kuin muinoista kuuluisaksi tullutta faxia.
Elämä kysyy ehkä eniten pettymyksen, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietoa.
Tässä elämäntavassa koettiin jo varhain todeksi sekin sanonta, että työmies on palkkansa ansainnut. Hienoa oli pienen miehen panna nokare voita perunan nokkaan, syödä lämmintä leipää ja saada suunsa makeaksi mummun mustikkapiirakasta.
Ei tässä kaikki. Elämä ei ole vain aineellista hyvää, vaikka tänään kovin tärkeäksi onkin tullut se onni, jonka voi ostaa. Toki ennenkin uhottiin, että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta hevosella päästiin myös kirkkoon. Ihminen ei elä pelkästään leivästä.
Leipä oli juuresta leivottua, ja niin olivat arvotkin. Huolenpitoa on se, että viljellään ja varjellaan maata ja rakastetaan lähimmäistä. Ja ehkä erityisesti tänään juuri huolenpitolähimmäisestä nousee kanssakäymisen keskiöön. Jaetaan taakkaa, pidetään kaikki mukana.
Hyvä Juhlaväki
30 vuotta on historiassa lyhyt aika, mutta sukuseuran elinaikana yhteiskunnan muutos on ollut ennennäkemättömän nopea. Nokian brändi oli alussa ”connecting people”, ja alku olikin hyvä, mutta sitten nopeasti kiihtyvä digitalisointi alkoi erottaa meitä toisistamme, ei enää yhdistänyt.
Tai yhdisti kyllä välineen avulla, mutta kanssakäyminen kasvotusten väheni, ja nyt jo aivan liian moni pelkää elävältä kohtaamista. Kun perhe pysähtyy matkallaan huoltoasemalla ruokailemaan tai menee peräti ravintolaan, ruokalistan selaamisen jälkeen jokainen ottaa oman kännykkänsä ja painuu omaan sosiaaliseen maailmaansa.
Entä ne ihmiset, jotka eivät elä siellä. Meillä on 1,6 miljoonaa yli 65-vuotiasta, joista kolmannes ei käytä lainkaan internettiä eikä älypuhelinta. Silti pankit, posti, verottaja, VR, Kela, sotetoimijat siirtävät koko ajan palvelujaan verkkoon, media keskittyy digitoimintojen kehittämiseen ja Yleisradio kertoo uutisissaan raivostuttavasti, että lisää aiheesta verkkosivuillamme.
Tätä maailmaa luovat diginatiivit, kännykkä kädessä syntyneet, jotka eivät edes tule ajatelleeksi, että kaikki eivät elä verkossa. Eikä kukaan hoksauta heitä siitä. ja jos hoksauttaakin , hänelle lauletaan, että ota iisisti boom, boom boomeri, mutta vanha käpy soittaa Mattia ja Teppoa ja tuntee, kuinka vauhti kiihtyy..
Maailmat eivät kohtaa. Liian moni työpaikka on miehitetty vain yhden ikäisillä ihmisillä, nuorilla aikuisilla, jotka seurustelevat kaltaistensa kanssa, katsovat samasta ikkunasta ja näkevät saman näyn. Mutta se on vain yksi kuva, yksi osatotuus.
Hevonen ja kärryt ovat vaihtaneet paikkaa liian monessa yhteydessä. Media ja markkinat vievät eduskuntaa, Kännykkä vie ihmistä ja sosiaalinen media perinteistä, mediapersoonat tunnetaan paremmin kuin oma suku, influensserit luovat paineita. Nyt pitää postata ja päteä, olla ihqufantsu ja hävetä vanhempiaan, jotka lukevat paperilehteä, katsovat televisiota ja ikävöivät elävää ihmistä, jonka kansa saisi jutella kasvotusten.
Tarina kertoo miehestä, joka ei ollut somessa, mutta alkoi kertoa kadulla vastaantulijoille, minkälainen kakka tuli aamulla, miten koira söi sohvan ja vaimo poltti pihvin ja päreensä. Pian mies totesi, että hänellä on jo kolme seuraajaa: kaksi näyttää poliisilta ja yksi lääkäriltä.
Sukulaiset, ystävät
Sukumme juuriarvo – huolenpito – muistuttakoon seuraavatkin 30 vuotta sitä, mikä elämässä on arvokasta ja merkityksellistä: Ihmisyys, yhdessä eläminen, jakaminen, avun anto. Vain yhdessä on kilpailtava,toinen toisensa kunnioittamisessa.
Olennainen ei muutu.
Henkinen pääoma ratkaisee. Ajassa muuttumattomissa arvoissa, ovat syväjuuret, jolla ihminen kiinnittyy maailmaan, ja joiden varassa pysyy juurillaan.
”Oli se kauhiaa, kun puut lens juuret ylöspäin”, sanoivat veteraanit sodasta. Nyt lentävät ihmiset.
Vanhat arvot ovat vähän kohdassa ”ketä kiinnostaa”, uusia yhteisiä ei ole juuriksi asti. Sukupolvien välinen tiedonsiirto on vaihtanut suuntaa. Mummolle ei soiteta pullaohjeen tarpeessa, se katotaan piip netistä. Mummo soittaa lapsenlapselle, että miten sinne piipin nettin pääsee ja
facebookiin, että jostaki tietäs mitä lapsenlapsille kuuluu.
Kieliongelmaakin alkaa olla, vaikka suomea puhutaan. Nämä mobilet, bitit, apit, pin ja puk -koodit… Pankista ei saa enää omia rahojaan, hakkeri vie kirsturahat ja kun tietokone temppuilee, reklamaatio-osoite on Intiassa, jossa hoono soomi ilmoittaa, että sinä klikka aina vaan kyllä …
Ja miksi! Jotta voin olla twitterissä, instassa, blogata, vlogata, tubettaa ja huutaa, että mää täällä! Sillä jos en ole somessa, en ole ehkä olemassa ollenkaan! Silti 300 seuraajaa instassa ei merkitse mitään, jos minulla ei ole yhtään ihmistä, joka silittää hiuksia ja sanoo, että minä rakastan sinua.
Sota Ukrainassa on saanut meidät pohtimaan sotaa ja rauhaa ja sitä, että ihminen ei opi historiasta mitään. Ei kai, kun ihminen ei muutu. On ahne ja itsekäs, pelkää toistansa ja itseään, että ei riitä eikä kelpaa. Rauha alkaa kasvusta ihmisyyteen ja ihminen ei tule ihmiseksi
yksinään.
Ystävät rakkaat
Kun katson tätä juhlaväkeä, miten monenlaista ja -ikäistä se onkaan, ja kuinka tärkeãä on juuri se. Että kohtaamme ja kuuntelemme ja kuulemme toisiamme. Ymmärrämme. Edes me Kuparit toisiamme.
Ystävälliset silmät kertovat, että tulemme kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Hyväksyttynä uskaltaa tehdä virheitäkin ja päästää irti oikeassa olemisen pakosta. Silloin ei tarvitse nostaa nyrkkiä toista vastaan vaan voi hakea sovintoa. Pienessä ja isossa asiassa.
Tässä lujassa luottamuksessa Kuparit ovat toimineet ennen, toimineet 30 vuotta sukuseurassa ja toimitaan vastakin.
Muistetaan, ystävät, että rakkaus on teonsana.